Nuorten Tiedeakatemian hallituksen jäsen Elisa Vilhunen osallistui toukokuussa 2026 Pohjoismaiden ja Baltian maiden nuorten tiedeakatemioiden tapaamiseen Riiassa Latviassa. Tekstissä Elisa pohtii, millä tavalla turvallisuus ja tieteen vapaus kietoutuvat yhteen tässä ajassa ja miten yhteiskunta hyötyy vapaasta tieteestä.
Kuvassa Nuorten Tiedeakatemian jäseniä ja työntekijöitä Pohjoismaiden ja Baltian maiden nuorten tiedeakatemioiden tapaamisessa Latvian kansalliskirjaston 11. kerroksessa.
Latviassa toukokuussa järjestetyssä Pohjoismaiden ja Baltian maiden nuorten tiedeakatemioiden tapaamisessa pohdittiin monipuolisesti tieteen roolia turvallisuuskysymyksissä sekä tieteen vapauden ja yhteiskunnallisen vastuun dilemmaa. Missä kulkee tieteen vapauden raja silloin, kun yhteiskunnan turvallisuus on uhattuna? Kuuluuko tutkijan seurata uteliaisuuttaan vai vastata yhteiskuntansa ja aikansa haasteisiin? Ja mitä oikeastaan tarkoitamme turvallisuudella: vahvaa sotilaallista puolustusta, vakaita yhteiskuntia vai kykyä ymmärtää toisiamme? Näiden keskustelujen pohjalta itselleni heräsi erityisesti yksi ajatus: Turvallisuuden näkökulmasta kysymys ei ehkä ole siitä, kuinka paljon yhteiskunnalla on varaa panostaa vapaaseen tieteeseen, vaan siitä, kuinka pitkään sillä on varaa olla tekemättä niin.
Vapaa tiede on yliopiston toiminnan lähtökohta
Suomalaisena tutkijana kysymys siitä, kuuluuko yliopistojen palvella yhteiskuntaa, tuntuu hieman vieraalta. Yliopistojen kolme perustehtävää – tutkimus, opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus – kun on määritelty jo yliopistolaissamme (558/2009, 2 §):
”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee tarjota mahdollisuuksia jatkuvaan oppimiseen, toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta.”
Yliopistolain näkökulmasta kysymys ei siis ole siitä, pitäisikö tieteen olla vapaata vai palvella yhteiskuntaa. Sen on tehtävä molempia. Yliopistolaki kuitenkin toteaa, että tieteen keskeinen periaate on nimenomaan vapaus, oikeus asettaa omat kysymyksensä ja tutkia niitä ilman ulkopuolista ohjausta. Vapaan tutkimuksen tulisi siis olla yliopiston toiminnan lähtökohta. Sen tehtävänä on tuottaa perustaa niin opetukselle kuin yhteiskunnalliselle vuorovaikutuksellekin, eikä mukautua kulloistenkin yhteiskunnallisten odotusten mukaiseksi.
Tiede ei voi olla olemassa yhteiskunnasta irrallaan. Sitä tehdään yhteiskunnassa, sitä rahoittaa yhteiskunta ja sen vaikutukset ulottuvat pitkälle yhteiskunnan eri osa-alueille. Juuri pitkäjänteinen, uteliaisuuslähtöinen tutkimus voi kuitenkin olla keskeisin tapa vastata niihin kysymyksiin, jotka eivät vielä ole nousseet yhteiskunnalliseen keskusteluun, mutta tulevat myöhemmin määrittämään yhteiskuntien hyvinvointia, vakautta ja turvallisuutta.
Kriisit kaventavat tutkimuksen liikkumavaraa
Pohjoismaiden ja Baltian maiden nuorten tiedeakatemioiden tapaamisen eräässä puheenvuorossa muistutettiin, että Ukrainalla ei tällä hetkellä ole samanlaista mahdollisuutta käydä keskustelua tieteen vapaudesta kuin monilla muilla Euroopan mailla. Kun valtion olemassaolo on uhattuna, tutkimusinvestointeja joudutaan väistämättä suuntaamaan sellaisiin kysymyksiin, joilla on välitön merkitys maan turvallisuudelle. Tämä havainto herättää puolestaan kysymyksen siitä, mitä meidän pitäisi tehdä niissä yhteiskunnissa, joissa tällaista pakkoa ei vielä ole.
”Kun turvallisuuteen liittyvät kysymykset muuttuvat akuuteiksi, myös odotukset tiedettä kohtaan muuttuvat. Kriisitilanteessa tiede ei ole enää vain yksi yhteiskunnallinen toimija muiden joukossa, vaan kriittinen resurssi.”
Kenties onkin niin, ettei tutkimuksen vapauden ja vastuun väliseen jännitteeseen ole yhtä universaalia vastausta. Se, miten näitä kahta painotetaan, riippuu ainakin osittain ajasta, paikasta ja tilanteesta. Kun turvallisuuteen liittyvät kysymykset muuttuvat akuuteiksi, myös odotukset tiedettä kohtaan muuttuvat. Kriisitilanteessa tiede ei ole enää vain yksi yhteiskunnallinen toimija muiden joukossa, vaan kriittinen resurssi.
Turvallisuus on paljon muutakin kuin puolustusta
Kun puhutaan yhteiskuntien turvallisuuteen liittyvästä tutkimuksesta, katseet kääntyvät nopeasti tutkimusaloihin, joilla on suora yhteys puolustukseen tai turvallisuuteen. Myös Latviassa keskustelut pyörivät pitkälti tällaisten teemojen – ja esimerkiksi kaksoiskäyttöteknologioiden – ympärillä. Kansallisen turvallisuuden tarkasteleminen ensisijaisesti puolustusteknologian näkökulmasta on kuitenkin varsin kapea tapa ymmärtää turvallisuutta. Yhteiskunnissa, joissa emme elä keskellä akuuttia kriisiä, meillä on mahdollisuus tarkastella turvallisuutta huomattavasti monipuolisemmin ja kauaskatseisemmin.
Latviassa minulla oli sattumoisin mukana matkalukemisena Anthony Barnoskyn ja Elizabeth Hadlyn (2017) kirjoittama tietokirja Loppupeli: Onko maapallo keikahduspisteessä?. Yllättäen kyseinen teos tarjosi mielenkiintoisia tarttumapintoja tapaamisessa käytyihin turvallisuusaiheisiin keskusteluihin. Barnosky ja Hadly (ss. 193–194) kirjoittavat:
”Kun tarvitsee jotain sellaista, mitä ajattelee toisen saavan enemmän kuin kohtuullisesti, ja erityisesti jos toiset saavat päättää oman osuutensa suuruudesta, silloin heitä kohtaa tuntemansa vastenmielisyys saattaa kiehahtaa täysimittaiseksi taisteluksi. […] Ei oikeastaan ole niin, että tarpeellisten resurssien vähyys antaa motiivin sodalle – motiivi on jo olemassa paljon syvemmällä, emotionaalisella tasolla, se on juurtunut pitkäaikaisiin uskomuksiin, jotka kieltäytyvät suvaitsemasta muita uskomuksia. Tarpeellisten resurssien vähyys ainoastaan tarjoaa täydellisen mahdollisuuden – tekosyyn, jos niin haluaa sanoa – toimia sukupolvien saatossa kasaantuneen jäytävän kaunan ohjaamana.”
Onkin ilmiselvää, että turvallisuuskysymykset eivät rajaudu pelkästään puolustusteollisuuteen, vaan ne liittyvät kiinteästi myös sellaisiin asioihin kuin ruoka, energia ja infrastruktuuri, unohtamatta myöskään ihmisten kokemuksia ja tunteita. Yhteiskuntien vakaus ei siis perustu pelkästään materiaalisiin resursseihin, vaan myös siihen, miten todellisuus ymmärretään. Ajatus ei ole uusi. UNESCO:n perustuslain avaussanat muistuttavat, että ”since wars begin in the minds of men, it is in the minds of men that the defences of peace must be constructed” (UNESCO 1945). Toisin sanoen turvallisuutta ei rakenneta vain asejärjestelmillä tai infrastruktuurilla, vaan myös tiedolla, koulutuksella ja sivistyksellä.
”Ajatteleminen ja ymmärtäminen eivät ole irrallisia turvallisuuspolitiikasta. Ne määrittävät, millaisia maailmankuvia rakennetaan ja millaisia toiminnan mahdollisuuksia pidetään mahdollisina.”
Turvallisuuden rakentaminen ei siis ole yksin teknisten tai luonnontieteellisten alojen tehtävä. Yhtä lailla tarvitaan yhteiskunnallista ja humanistista tutkimusta, joka auttaa ymmärtämään esimerkiksi eriarvoisuutta, polarisaatiota, luottamusta, kulttuurisia jännitteitä sekä tiedon välittymistä yhteiskunnassa. Ajatteleminen ja ymmärtäminen eivät ole irrallisia turvallisuuspolitiikasta. Ne määrittävät, millaisia maailmankuvia rakennetaan ja millaisia toiminnan mahdollisuuksia pidetään mahdollisina. Tässä mielessä monipuolista tutkimusta ja koulutusta voidaan pitää turvallisuuden perustana. Vapaa tiede on keskeinen tapa rakentaa pitkän aikavälin turvallisuutta.
Lopuksi
Latviassa käytyjen keskustelujen jälkeen tieteen vapaus näyttäytyy minulle entistä selvemmin myös turvallisuuskysymyksenä. Jos turvallisuus ymmärretään laajasti, siihen liittyvät myös ne tutkimuskysymykset, joiden yhteys turvallisuuteen ei ensi silmäyksellä ole näkyvä. Tulevaisuuden turvallisuuskriisit eivät synny vain puolustusjärjestelmistä tai niiden puutteesta, vaan myös resurssien niukkuudesta, yhteiskunnallisista jännitteistä, vääristyneestä tiedosta ja kyvyttömyydestä ymmärtää ympäröivää maailmaa.
Juuri siksi vapaan tieteen arvo näkyy usein vasta jälkikäteen. Kriisin keskellä tutkimuksen liikkumavara kapenee lähes väistämättä. Rauhallisempina aikoina yhteiskunnilla on mahdollisuus investoida myös sellaiseen tietoon, jonka merkitystä ei vielä täysin tunneta. Turvallisuuden näkökulmasta kysymys ei siis ole siitä, onko yhteiskunnalla varaa vapaaseen tieteeseen, vaan siitä, onko sillä varaa olla ilman sitä.

