Kolminkertainen tohtori ja Nuorten Tiedeakatemian tiedekasvatustoimintaryhmän vetäjä Aino Saarinen haluaa olla mukana luomassa valoisampaa, todenmukaisempaa ja arvostetumpaa kuvaa tieteestä. Helsingin yliopistossa vt. kehityspsykologian yliopistonlehtorina toimivan tutkijan toiveena on Nuorten Tiedeakatemian kautta päästä vaikuttamaan myös siihen, että tutkimusnäyttöä saataisiin vahvemmin poliittisen päätöksenteon pohjaksi. Tutkimukselle kasvot -haastattelussamme Aino kertoo lisäksi muun muassa monitieteisestä tutkijaidentiteetistään sekä suhteestaan mediaan.
Mitä tutkit tällä hetkellä?
Tällä hetkellä tutkin aktiivisimmin sitä, mitä tapahtuu niille ihmisille, joilla on korkea geneettinen riski skitsofrenialle mutta jotka eivät ole sairastuneet psykoosiin: onko heillä mahdollisesti psykoosien sijaan lievempää outoa ajattelua, muita mielenterveyden häiriöitä (depressiota, ahdistusta) tai kohonnut riski syrjäytymiseen, vai onko heillä kenties sittenkin kaikin tavoin suotuisa psyykkinen ja sosiaalinen kehitys. Tämä tutkimusaihe on jäänyt niukalle huomiolle, vaikka jopa 90% niistä lapsista, joiden jommallakummalla vanhemmalla on ollut psykoosi, ei itse koskaan sairastu psykoosiin.
Taustasi on poikkeuksellisen monella tieteenalalla − olet väitellyt psykologian, lääketieteen ja kasvatustieteen aloilta. Millä tavoin hyödynnät eri tieteenaloja tämänhetkisessä työssäsi?
Nykyisissä tutkimuksissani yhdistän etenkin psykologiaa, psykiatriaa, neurotiedettä ja genetiikkaa. Tieteenalojen väliset rajat ovat niin häilyviä, että on oikeastaan vaikea edes määrittää, mille tieteenalalle mikäkin tutkimus asettuu.
Koskaan en hyödynnä monitieteisyyttä tietoisesti ja itsetarkoituksellisesti niin, että ensin keksisin tutkimusaiheen ja sitten ryhtyisin rakentamaan sen ympärille monitieteisyyttä. Monitieteisyys ilmaantuu mukaan pikemminkin vahingossa: esimerkiksi pyydän tiettyyn persoonallisuuspsykologian tutkimukseen mukaan muutaman kollegan, joista yksi ehdottaa geneettisten riskien huomioimista ja toinen toivoo psykiatristen oireiden tarkastelua. Tutkimus pikkuhiljaa lipsuu monitieteiseksi.
Onko tutkijaidentiteettisi vahvimmin jollain näistä kolmesta tieteenalasta?
Ajattelen, että tutkijanidentiteettiä ei kannata liiaksi määrittää tiettyyn tieteenalaan, koska se rajoittaa omaa luovuutta siinä, mitä voi tutkia. Saattaa joutua oman itsensä vangiksi, jos näkee lähistöllä kiinnostavia tutkimusaiheita mutta olettaa, että ne eivät mahdu omaan tutkijaidentiteettiin vaan kuuluvat jonkun toisen tutkijan reviirille.
Tällaisen rajoittavan “itsekontrollin” lisäksi olen viime aikoina kohdannut myös uuden ilmiön: tietyt vanhemmat tutkijat ovat kokeneet omistavansa tietyt tutkimusaiheet siitä syystä, että ovat vuosikausia tai ehkäpä vuosikymmeniä tutkineet niitä, ja reagoivat lähes torjuvasti, jos uusi tutkija on astumassa heidän tutkimustontilleen. Kukaan ei voi kuitenkaan yksin varata tiettyä tieteenalan osaa omaan identiteettiinsä.
Mitkä ovat olleet suurimpia monitieteisyyteen liittyviä haasteita tutkijanurallasi?
Varsinaisessa tutkijantyössä en muista kohdanneeni kertaakaan monitieteisyyteen liittyviä haasteita. Koen pelkästään hyötyneeni monitieteisyydestä: esimerkiksi olen saanut uusia yhteistyökumppaneita Suomesta ja ulkomailta (mm. Yhdysvalloista, Japanista, Englannista, Saksasta) ja hyödyntänyt valtavan erilaisia tutkimusmenetelmiä: kyselytutkimusta, aivokuvantamista, lääketieteen fysiologisia mittauksia, kokeellista tutkimusta, kliinisiä potilasotoksia verrokkiryhmineen, väestöpohjaisia otoksia pitkine seurantoineen jne. Olen pelkästään kiitollinen, että olen saanut tällaisia monitieteellisiä mahdollisuuksia.
Sen sijaan monitieteisyyden puute johtaa usein yksisilmäiseen kapeaan katsantokulmaan, joka rajoittaa ajattelua ja johtaa herkästi harhaan. Yksitieteisyys on toisinaan vaarallista.
Viimeisimmästä väitöskirjastasi nousi kohua median nostaessa esiin ja kärjistäessä tutkimustuloksia osin jo ennen väitöskirjan julkaisemista. Millainen suhde sinulla on tutkijana mediaan?
Mediajulkisuus tai sen puute on ollut minulle yhdentekevää. Siksi en tehnyt esimerkiksi viimeisimmästä väitöskirjastani ollenkaan mediatiedotetta, vaikka yliopistolta sitä toivottiin. Aihe vain kiinnosti mediaa niin, että lehtiotsikoita alkoi ilmaantua, vaikka haastattelupyyntöihin vastaamisen sijaan istuskelin akvaarion ääressä ihailemassa lehtikalojen ja kardinaalitetrojen uintia samalla, kun kälyni vaihtoi sinne vettä.
Koen, että minulla on neutraali suhde mediaan. Jotta voi olla uskottava tutkija, täytyy kyetä tekemään tutkimusta antamatta merkitystä sille, syntyykö tutkimuksesta mediakohu, montako tykkäystä tutkimustulos saa somessa tai kasvaako oma henkilökohtainen suosio. Jos tutkija antaa hiukankin arvoa tykkäysten määrälle tai some-kirjoittelulle, silloin hän alkaa herkästi vältellä tiettyjen faktojen ääneen sanomista. Tämä puolestaan lopulta sahaa tutkijoiden omaa oksaa: tieteen riippumattomuus ja objektiivisuus rapistuu, ja tiede alkaa lähestyä ideologiaa.
Mitä itse pidät tutkijanurasi tärkeimpänä löytönä?
Tiedeyhteisön kannalta tärkein löytö voitaneen määrittää sen mukaan, mikä tutkimukseni on julkaistu erityisen korkeatasoisessa lehdessä ja kerännyt erityistä huomiota. Siinä valossa tärkein tutkimukseni lienee meta-analyysi, jossa tutkin ennakkoluulojen aikaisia aivoprosesseja ja johon keräsin lähes 90 alkuperäistutkimusta.
Meta-analyysissä havaitsin, että vieraan ryhmän edustajan (vaikkapa tummaihoisen henkilön) kasvot aiheuttavat aivoissa spontaanin uhkareaktion ja että aivojen empatia-alueet aktivoituvat heikommin, kun näemme vieraan ryhmän edustajan (vs. oman ryhmän edustajan) kärsivän. Sen sijaan korkeammilla kognitiivisilla tasoilla vinoumia ei havaittu: kun teemme moraalisia päätöksiä esim. toisen ihmisen palkitsemisesta tai rankaisemisesta, tai kun pyrimme päättelemään toisen ihmisen ajatuksia tai uskomuksia, aivoprosessit ovat samanlaiset riippumatta siitä, onko kyseessä oman ryhmämme vai vieraan ryhmän edustaja. Tämä oli siis osin rohkaiseva tulos: ennakkoluuloihin liittyviä vinoumia näyttää olevan aivoissa lähinnä primitiivisessä, spontaanissa prosessoinnissa muttei niinkään enää tietoisessa korkeamman tason prosessoinnissa.
Aloitit Nuorten Tiedeakatemian uudessa hallituksessa varajäsenenä ja lähdit myös tiedekasvatustoimintaryhmän vetäjäksi. Millaisia odotuksia ja tavoitteita sinulla on tämän työskentelyn suhteen?
Viime vuosina tieteen neutraaliutta ja arvokkuutta on kyseenalaistettu. Tieteeseen on yhdistetty epämiellyttäviä mielikuvia: tutkijoiden on väitetty ajavan omaa agendaansa, tutkijantyön on kuvattu olevan epähoukutteleva vaihtoehto, tutkijoiden on kuvattu elävän köyhyysrajan tuntumassa vuodesta toiseen, tutkijoiden on kerrottu pakenevan yliopistosta muihin ammatteihin, ja tutkijoiden on kuvattu istuvan peräkamarissa pölyttyneiden artikkeleidensa keskellä.
Tiedekasvatuksen kautta haluan olla mukana luomassa valoisampaa, todenmukaisempaa ja arvostetumpaa kuvaa tieteestä. Pyrin myös siihen, että yhä selkeämmin erottuisi toisistaan tiede ja ideologia ja että ne eivät huomaamatta sekoittuisi keskenään.
Lisäksi tutkimusnäyttö täytyisi saada vahvemmin poliittisen päätöksenteon pohjaksi, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty. Esimerkiksi monet kehityspsykologiaan linkittyvät poliittiset päätökset tehdään jopa tutkimustiedon vastaisesti, ei pelkästään tutkimustiedosta välittämättä. Tähän tarvittaisiin tutkijoiden yhteisiä kannanottoja, ja siihen Nuorten Tiedeakatemia tarjoaa oivallisen vaikutuskanavan.
Olet tehnyt kolme väitöskirjaa ja kerrot myös harrastavasi tutkimuksen tekemistä. Onko vuorokaudessasi enemmän tunteja kuin meillä muilla?
Teen tutkimusta silloin – ja vain silloin – kun se innostaa ja on mukavaa. Lopetan sen päivittäin heti, kun ei enää innosta, riippumatta kellonajasta. Usein tosin kello on lähempänä puoltayötä tai sen yli, kun innostukseni laantuu (tai vireystaso laskee). Toiseen väitöskirjaani sain idean yhtäkkisesti n. klo 2 yöllä. Tarkalleen ottaen minulla siis taitaa kulua enemmän tunteja tutkimuksen parissa kuin tutkijalla keskimäärin.
Toisaalta olennaisempaa kuin se, paljonko itse olen käyttänyt tunteja tutkimukseen, on se, paljonko toiset tutkijat ennen minua ovat käyttäneet aikaa tutkimukseen. Olen ollut niin onnekas, että minulle on tarjottu mahdollisuuksia käyttää toisten tutkijoiden valmiiksi keräämiä aineistoja ja poimia sieltä itseäni kiinnostavia teemoja – sehän on sama kuin jos astuisin valmiiksi katetun kakkupöydän ääreen ja voisin sieltä keräillä lautaselleni sacher-kakkua ja puolukkapiirakkaa vaniljakastikkeella. Olen myös onnekkaasti tutkimusryhmän kautta ”perinyt” valmiita kansainvälisiä verkostoja ja valtavasti muutakin valmiiksi tehtyä työtä. Sellaisessa ympäristössä tutkimuksen tekemisestä on tehty niin kevyttä, että eniten se tuntuu kivalta harrastukselta. Olen tästä hyvin kiitollinen ja tiedostan olleeni erityisen onnekas.