Nuorten Tiedeakatemian jäsen, Dosentti Otso Kortekangas on historian alan generalisti, joka on tuonut tutkimuksellaan uutta tietoa muun muassa saamelaisalueen historiasta ja ympäristöhistoriasta. Tutkija pitää tärkeänä, että historioitsijat osallistuvat yhteiskunnalliseen keskusteluun.
Mikä aikakausi aikanaan sytytti nuoressa Otsossa historian liekin ja mikä siinä aikakaudessa kiehtoi?
Historian innostukseni syttyi liekkiin lukioaikana. Minua kiehtoi ennen kaikkea Ruotsin valtakunnan keskiaika ja 1600-luku, sen ajan kansainvälisyys. Tähän liittyi tietynlainen herääminen siihen, miten vääristyneen ja vähättelevän kuvan Suomen alueen keskiajan ja varhaismodernin ajan historiasta Suomen kansallinen historiankirjoitus ja koulujen peruskurssit antavat. Suomen alueen kontekstualisoiminen osaksi Ruotsia, Itämeren aluetta ja lopulta globaaleja verkostoja aina keskiajalta tähän päivään onkin sittemmin aina kiehtonut minua. Tietyllä tavalla ymmärrän kansallisen ja fennomaanisen historiankirjoituksen tarpeen korostaa erityisesti ”suomalaista” historiaa, mutta tämä on kansakunnan korottamisen sijaan paradoksaalisesti johtanut hieman katkeraan ajatukseen Suomesta ”ikuisena takamaana”, vaikka esimerkiksi Turku oli pitkään Ruotsin tärkeimpien kaupunkien joukossa ja vanha akatemiakin oli paljon tärkeämpi opinahjo kuin yleisesti ymmärretään. Onneksi tämä asia on merkittävästi korjautunut nykyisen historioitsijasukupolven käsittelyssä, mutta julkisessa keskustelussa vanhan historian haamut edelleen kummittelevat.
Olet kutsunut itseäsi historian generalistiksi ja pidät myös historian yleistajuistamisesta. Onko mielestäsi jokin aikakausi tai historian teema, jota suurempi yleisö ei riittävästi tiedosta tai jota ei tuoda mielestäsi riittävästi esiin kouluopetuksessa, ja miksi juuri tämä teema/aikakausi olisi tärkeää nostaa esiin?
Saamelaisalueen historian tutkijana olen korostanut sitä, että kaikissa Pohjoismaissa saamelaisten historiaa tunnetaan huonosti, ja koulut opettavat sitä vain kansallisten kertomusten sivuhuomautuksina. Tässä on kuitenkin tapahtunut käänne: 10–15 vuotta sitten ihmiset eivät tienneet mitään saamelaisista ja saamenmaan historiasta, mutta kukaan ei myöskään pitänyt tätä ongelmana. Tänä päivänä ihmiset tuntevat alueen ja sen historian edelleen surkeasti, mutta toisaalta yhä useampi pitää tätä ongelmana. Ehkä tässä on opin ja kiinnostuksen siemen kylvetty.
Toinen teema, joka ansaitsisi runsaammin huomiota myös lasten ja nuorten identiteetin kehittymisen näkökulmasta ja johon jo aikaisemmin viittasin, on tuo Suomen alueen varhaisemman historian uudelleenarviointi kansainvälisessä viitekehyksessä.
Tutkin myös ympäristöhistoriaa ja sen teemoja olisi hyvä tuoda esiin: miten ”kestävästä” elämäntavasta ja vaikka metsien käytöstä on keskusteltu jo vuosisatoja. Ei siis mitään uutta auringon alla! Mutta uusvanhaa sitäkin enemmän, ja se tekeekin historiasta niin mielenkiintoista ja mielekästä – miten uudet sukupolvet tulkitsevat ja ”koodaavat” ikiaikaisia asioita ja ilmiöitä. Eräs mielenkiintoinen kehityskulku nyt on ihmisen hidas riisuminen ja riisuuntuminen planeetan hallitsijan ylimielisyydestä ja roolista ”luomakunnan kruununa”, takaisin osaksi ekosysteemejä ja planeetan kestokyvyn rajoja. Mutta kun pinnan alta rapsuttaa, on historiasta helppo löytää kuvauksia ja pohdintoja ihmisen paikasta juuri osana luontoa ja luomakuntaa, termit olivat vain erilaisia.
Tuntuu, että historian arvostus tieteenä on noussut nyt meneillään olevien konfliktien myötä. Ymmärretään, että sota ja rauha ovat molemmat historiallisia tiloja. Uskotko, että historiallisen ymmärryksen kehittämisellä voimme luoda parempaa yhteisymmärrystä ja kehittää yhteiskuntaa tasa-arvoisemmaksi? Ja mikä on historioitsijoiden rooli ja vastuu tässä prosessissa?
On ikuisuuskysymys, voivatko yhteiskunnat oppia historiasta, vai tuottaako historiallinen tietoisuus itsessään uusia katkeria konflikteja (ajatellaan tässä vaikka Lähi-idän tai Kosovon tilanteita, vaikka samat psykologiset mekanismit jylläävät täällä Suomessakin). Lähestyn kysymystä hieman toisesta kulmasta: yhteiskunnat käyttävät, käsittelevät ja kierrättävät historiaa ja menneiden tapahtumien tulkintoja joka tapauksessa, riippumatta siitä, onko akateemisilla historioitsijalla tärkeä rooli yhteiskunnassa vai ei. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että historioitsijat osallistuvat näihin yhteiskunnan keskusteluihin. Meillä on vuosien, usein vuosikymmenien koulutus ja kokemus lähdekriittisestä tiedon hankkimisesta, prosessoinnista, analysoinnista ja julkaisemisesta. Vaikka kriittisen näkökulman tuominen asiaan kuin asiaan voi toisinaan tuntua turhauttavalta tai turhalta, koen sen silti tärkeäksi velvollisuudeksemme.
Olet tehnyt tutkimusta kolmella eri mantereella. Poikkeaako historian tutkimus mielestäsi merkittävästi eri maissa?
Kyllä ja ei. Historia on nykyisin metodeiltaan ja teorioiltaan varsin kansainvälinen tiede, ja toisaalta teemoiltaan usein hyvin paikallinen. Kaikissa paikoissa olen kokenut samantyyppisen jännitteen julkisen ja akateemisen historiantutkimuksen välillä – yliopistojen kriittistä näkökulmaa on joskus vaikea saada läpi julkisuudessa. Eri maissa tähän suhtaudutaan eri tavoin, Suomen yliopistoissa aika ”asiallisesti” ja politisoimatta, korkeintaan mediassa sanan säilällä sivaltaen. Ehkä konkreettisimmin historian yhteiskunnallisuus tuntui Perussa, jossa yhteiskuntahistorian kurssilla saimme vapautuksen opetuksesta, jotta kaikki pääsisivät osallistumaan marssille entisen diktaattorin Alberto Fujimorin Keiko-tyttären valtapyrkimyksiä vastaan.
Millaisena näet historian tutkimuksen tulevaisuuden? Mitä tutkimatonta on historiassa tai mitä uusia tutkimusmenetelmiä näet tulevaisuudessa historian tutkimukselle?
Näen historiantutkimuksen tulevaisuuden varsin valoisana. Aineistoa tutkimukselle kertyy joka sekunti enemmän ja enemmän, ja ainakin Pohjoismaissa historioitsijat saavat kyllä palstatilaa niin halutessaan, strategisesti ”vallan kieltä” käyttämällä, mutta sitä samalla kritisoiden.
Nyt kohistaan paljon digitaalisesta historiasta ja digitaalisesta humanismista, ja sillä on kyllä paljon annettavaa suurten aineistomäärien nopeassa analysoinnissa ja aineistojen tuomisessa helposti laajan käyttäjäkunnan saataville. Samalla korostan edelleen historian käsityön ja lähdekritiikin merkitystä. Ei ole väliä tuotetaanko aineisto salamannopeasti digitaalisesti näytölle vai hitaasti arkistossa selaten – historiatieteen tärkein ja tieteellisesti ja eettisesti haastavin työvaihe on tulkinta ja aineiston ”pakkaus” luettavaan muotoon; kyseessä on oikeasti aiemmin eläneiden ihmisten, yhteisöjen ja yhteiskuntien elämä, ja he eivät ole enää täällä itseään, tekojaan ja näkökantojaan selittämässä tai puolustamassa. Tähän ja tämän takia meitä historioitsijoita tarvitaan jatkossakin!