Kunnat ovat merkittävässä asemassa, kun tehdään hiilinieluihin ja -varastoihin sekä luonnon monimuotoisuuden tilaan vaikuttavia päätöksiä. Paikallistenkin ratkaisujen löytäminen vaatii suuria yhteiskunnallisia muutoksia sekä monialaista yhteistyötä. Kun haetaan maankäyttöön liittyviä ratkaisuja, olisi tärkeää varmistaa, että valitut toimet tukevat samanaikaisesti useampaa tavoitetta – jos tavoitteena on esimerkiksi vahvistaa hiilinieluja, on hyvä samalla tarkastella, mitä tapahtuu luonnon monimuotoisuudelle. Mitkä ovat ne mekanismit, joilla tutkimustietoa voidaan parhaiten kerätä yhteen ja välittää päätöksentekoon silloin, kun pyritään toteuttamaan yhtä aikaa paikalliset olot huomioivia, mutta myös globaalin ilmastonmuutoksen kannalta kokonaisvaltaisia päätöksiä?
Nuorten Tiedeakatemia, Ympäristötiedon foorumi, ICOS-Suomi ja Syke ideoivat yhdessä dialogimallisen ”Hiilinielut tutkimuksessa ja politiikassa” -työpajan, joka järjestettiin keskiviikkona 2.9.2020. Koronarajoitusten vuoksi työpaja siirrettiin keväältä 2020 syksyyn ja toteutettiin lopulta Nuorten Tiedeakatemian ja Ympäristötiedon foorumin vetämänä alkuperäissuunnitelmaa pienemmällä osallistujajoukolla ja virtuaalisena. Dialogimallin soveltaminen onnistui hyvin myös 15 etäosallistujan kera. Mukana oli eri alojen tutkijoita, kuntapäättäjiä ja välittäjäorganisaatioiden työntekijöitä. Tämä teksti perustuu työpajan keskusteluihin ja työpajassa esiin nostettuihin ideoihin.
Hiilinielujen ja -varastojen ero on tärkeää ymmärtää
Suomen, ja myös muun Euroopan kannalta maankäyttösektorin (LULUCF) keskiössä ovat metsät ja maatalous. Suomessa maankäyttösektori on paitsi merkittävä hiilidioksidipäästöjen lähde, myös hiilinielu. Termiä nettonielu käytetään, kun lasketaan yhteen metsiin ja maaperään sitoutuvan hiilen määrän muutokset tietyssä ajassa (esim. kg/ha tai kg/y) ja vähennetään tästä luvusta samassa ajassa hakkuista vapautuva hiili sekä maaperän päästöt. Nettonielu pienenee, jos hakkuut kasvavat ja esimerkiksi soita ojitetaan.
Paikallisesti ja valtioiden tasolla säänneltävät maankäytön tavat kytkeytyvät monella tapaa ilmastonmuutoksen kiihtymiseen. Maankäyttösektorin nielut ja päästöt sisällytetäänkin Euroopan Unionin ilmastopolitiikkaan vuodesta 2021 eteenpäin.
Kun tarkastellaan Suomen kokonaispäästöjä ja nettonielua, olennaista viisaiden päätösten kannalta on ymmärtää eri käsitteiden väliset erot. Laajan yleisön ymmärrys hiilinieluista ja -varastoista ovat usein peräisin mediasta, ja käsitteet saattavat mennä helposti sekaisin niin toimittajalla kuin lukijalla. Lyhyesti määriteltynä hiilinielu tarkoittaa metsän hiilivaraston (esimerkiksi puun) kasvua. Kun puu kasvaa, se sitoo, eli “nielee”, hiiltä ilmakehästä. Hiilivarasto on vuorostaan ”elävän ja kuolleen orgaanisen aineksen sisältämä hiili maaperässä ja maaperän päällä” eli esimerkiksi metsän puihin ja maaperään varastoitunut hiili (Suomen ilmastopaneelin raportti 1/2017).
Käsitteiden väärinymmärtämiseen liittyy esimerkiksi yleinen harha siitä, että metsän hoito ja harventaminen kasvattaisivat automaattisesti nettonielua, kun jäljelle jäävät puut pääsevät kasvamaan nopeammin. Metsän harvennuksen jälkeen puut saattavat kasvaa paremmin, jolloin jäljelle jääneiden puiden nielu eli hiilen sidonta tosiaan voimistuu olosuhteiden parantuessa. Tämä onkin metsänhoidon tarkoitus, mutta sillä ei maksimoida hiilivarastoa. Puiden biologinen nielu ei ole sama kuin nettonielu, jossa huomioidaan hakkuiden mukana pois viety hiili. Metsän hakkuiden jäljiltä puuta on siis viety metsästä pois ja maaperää myllätty. Siksi metsän hiilivarasto on lopulta pienempi. Nettonielu eli sitoutuvan ja poistuvan hiilidioksidin ja poistetun biomassan erotus siis kertoo, että vaikka biologinen hiilen sidonta on harvennuksen jälkeen voimakasta puiden kasvaessa, hiilivarastot ovat kokonaisuudessaan pienemmät.
Ilmakehän hiilidioksidin kokonaismuutokseen vaikuttaa myös puun loppukäyttö, sillä hiiltä varastoituu puusta valmistettuihin tuotteisiin. Jos hakattu puu päätyy suoraan polttoon tai selluksi, hiili vapautuu nopeasti ilmakehään. Pitkäikäisissä puutuotteissa hiili puolestaan voi sitoutua hyvin pitkäksi aikaa lopputuotteeseen. Täten, vaikka metsän hiilivarasto olisi pienentynyt, hiili ei kuitenkaan päädy ilmakehään saakka. Biologisen hiilinielun ja nettonielun eron sekä varaston ja nielun eron ymmärtäminen estää väärinymmärryksiä sekä niiden pohjalta syntyneitä turhia, poliittisia keskusteluja, jotka usein vain lisäävät hämmennystä sekä epäluottamusta.
Hiilinielujen ja -varastojen mallintamisen, ymmärtämisen ja seurannan takana on vuosikymmenien työ eri tutkijaryhmien sekä mittausasemien kesken. Muun muassa Euroopan laajuinen tutkimusinfrasktuktuuriverkosto ICOS (Integrated Carbon Observation System) keskittyy kasvihuonekaasujen pitoisuuksien, vapautumisen ja sitoutumisen pitkäjänteiseen seurantaan. Myös hiilen varastoja mitataan. ICOS-organisaation kansainvälinen päämaja sijaitsee Helsingissä Kumpulan kampuksella. Jotta standardoitua ja vertailukelpoista dataa olisi saatavilla, tieto on kerättävä ensin yhtenäisin mittausmenetelmin ympäri Eurooppaa ja maailmaa asennetuilta mittausasemilta. ICOS:in kaltaisilla toimijoilla on tutkimuksen lisäksi myös merkittävä tiedonvälittäjän rooli.
Tieto käyttöön: kunnissa tapahtuvan päätöksenteon tarpeet ja haasteet
Ympäristötiedon foorumi on kerännyt kunnista näkemyksiä siitä, millaista tutkimustietoa virkamiehet, maankäytön suunnittelijat ja päättäjät tarvitsisivat hiilinielujen ja -varastojen sekä luonnon monimuotoisuuden tukemiseksi. Kunnissa kaivataan tutkijoiden apua mm. laskentamallien, seurantamenetelmien ja visualisointityökalujen laatimiseen, tutkimuspohjaisia koulutus- ja viestipaketteja sekä tukea toimien vertailuun ja priorisoimiseen. Tutkijoiden, viranhaltijoiden ja päättäjien välisen vuorovaikutuksen vahvistamisen on nähty olevan keskiössä, kun halutaan lisätä tutkimustiedon käyttöä kunnissa.
Kuva: Virkamiesten toiveita tutkijoille seminaarista “Hiilinielut ja luonnon monimuotoisuus kunnan ilmastotavoitteissa” 11.12.2019.
Kansanedustaja Atte Harjanteen, Virtain kaupunginjohtaja Juha Viitasaaren sekä Joensuun kaupungin ympäristönsuojelupäällikkö Jari Leinosen mukaan päättäjän työtä helpottaa paljon, jos osaa hyödyntää relevanttia tutkimustietoa ja ymmärtää tutkimuksen tekemisen prosessia. Tutkijan ja päättäjän vuorovaikutuksessa olennaista on viestien selkeys sekä toisto. Konkreettisiksi ideoiksi tutkimustiedon paremmalle hyödynnettävyydelle keskusteluissa nousivat esiin mm.:
– Selkeä, visuaalinen viestintä. Päättäjät ovat usein kiireisiä ja kovan informaatiotulvan alla. Selkeä, visuaalinen esitystapa helpottaa viestin ymmärtämistä. Visuaalisuuteen liittyy myös monen kunnan ja kaupungin toive selkeistä karttatyökaluista maankäytön päätösten tueksi.
– Viestin toistaminen. Käsitteiden ymmärtäminen sekä uusimman tutkitun tiedon saatavuus on tärkeää. Tutkimustulosten ymmärtämisen lisäksi on olennaista sisäistää, miten tutkimustietoa tuotetaan. Maailmassa on monenlaista tietoa valtavasti saatavilla ja jyviä on välillä vaikea erottaa akanoista. Viestiä kannattaa siis toistaa ja rummuttaa moneen kertaan.
– Vuorovaikutuksen keinojen ja tasojen monimuotoisuus. Päättäjien ja muiden tutkitun tiedon käyttäjien, kuten yritysten, tietotaso on monimuotoista. Täten myös vuorovaikutuksen keinojen tulee olla monimuotoisia: toisille toimii suoraviivaisempi viestintä, toisille on tärkeää asian syvällinen läpikäyminen. Myös tiedon yhteistulkinta on hyvä lähestymistapa erityisesti viheliäisten ongelmien äärellä. Pelkkien kirjoitettujen tiedotteiden lisänä vapaamuotoiset keskustelut ja keskinäinen ymmärrys sekä luottamus on tärkeää. Dialogimallin mukaisella, osallistavalla sekä ymmärtämiseen keskittyvällä työpajalla voidaan mm. edistää tutkimukseen perustuvaa tiedon lukutaitoa, tulkintaa sekä tutkijoiden ja päättäjien vuoropuhelua viheliäisten ongelmavyyhtien äärellä.
– Tiedonvälittäjien rooli. Tutkimustiedon pohjalta laaditut politiikkasuositukset, tutkitun tiedon yhteistieteelliset[1] synteesit, toimintaohjeet ja suositukset ovat tiedon käyttöön ottamisen kulmakiviä. Laadukas tutkitun tiedon välittäminen, synteesien tuottaminen ja sidosryhmäyhteistyö vaativat kuitenkin resursseja eikä työtä tule sysätä yksittäisten tutkijoiden harteille. Siksi toimivien tiedeneuvonnan ja vuorovaikutuksen mekanismien sekä vuorovaikutustyötä tukevien rahoitusmallien rakentaminen on tärkeää.
Kirjoittajat: Katri Mäkinen-Rostedt, Marja Järvenpää (YTF), Outi Silfverberg (YTF)
Erityiskiitokset Prof. Timo Vesalalle tekstissä käytettyjen termien oikeellisuuden tarkistamisesta
[1] Kielitoimisto suosittaa käyttämään yleiskielessä yhteistieteisyys-termiä poikkitieteisen sijaan (www.kielikello.fi/-/poikkitieteista-pois). Teknologian ja tieteen tutkimuksessa tehdään ero monitieteisyyden (multidisciplinarity), yhteistieteisyyden (transdisciplinarity) ja tieteidenvälisyyden (interdisciplinarity) välillä.
Työpajan taustalla olevan Nuorten Tiedeakatemian (YAF) Nuoret tutkijat tutkitun tiedon välittäjinä -hankkeen tavoitteena on tiivistää sekä uudistaa tutkijoiden ja päätöksentekijöiden vuorovaikutusta ja nostaa nuoria tutkijoita paremmin esiin tiedeneuvonannon mekanismeissa. Osana tätä hanketta YAF on järjestänyt neljän työpajan sarjan, joissa on käsitelty monipuolisesti sekä erilaisten teemojen kautta käytössä olevia tiedeneuvonnan mekanismeja sekä kehitelty ja testattu uusia, osallistavia toimintamalleja eri muotoisen tiedon yhteen koontiin, tulkintaan ja käyttöön. Nyt järjestettävä työpaja oli sarjassaan viimeinen. Hanke toimi 2019-2020 Tiina ja Antti Herlinin säätiön tuen turvin.